Taj Mahal

Ajattelin vielä kertoa aamuretkestämme Taj Mahaliin. Kuvat ovat marraskuulta, jolloin kävimme avomieheni kanssa Intian matkalla.

Kaupunkina Agra oli aivan mieletön turistikasauma, missä turismi ei kyllä erikoisemmin tullut esille ulkomaalaisten määränä vaan enemmänkin paikallisten huijaamisinnokkuuden moninkertaistumisena. Meille myytiin Agrassa koko matkan ainoa vesipullo, joka oli täytetty uudestaan hanavedellä ja liimattu korkki paikoilleen. Huomattiin huijaus vasta muovikääreen poistamisen jälkeen ja onneksi tuon näki suhteellisen helposti likaisesta korkista ja hiukan epämääräisen värisestä vedestäkin. Eipä sitten juotu. Pullon myyjä antoi meille vielä kaiken lisäksi revenneen setelin, joka ei sitten kelvannut enää rahana kenellekään. 

Turistien lippu Taj Mahaliin maksoi 750 rupiaa eli vähän yli 10 euroa. Paikalliseen hintatasoon ajateltuna tuo tuntui aikamoiselta summalta, mutta tällaisen paikan näkemisestä se ei kyllä ollut mitään. Toisaalta intialaisille sisäänpääsy maksoi 20 rupiaa, eli ehkä sen 30 senttiä.

Tarkoituksena oli liikkua Taj Mahalille jo auringonnousua katsomaan, mutta todettiin ettei kuitenkaan ehditä sinne niin aikaisin, koska lipunmyyntikin aukesi vasta auringonnousun aikaan. Päästiin siis lisäunilla paikalle hiukan ennen kahdeksaa, mutta lipunmyynnissä ei ollut siihenkään aikaan yhtään jonoa. Lippujen ostamisen jälkeen meidät vietiin minibussilla alle kilometrin ajomatka Taj Mahalin itäportille. Intian valtio on säätänyt Taj Mahalin edustalle 500m matkan, jota lähemmäs ajoneuvot eivät saa tulla, tällä suojellaan nähtävyyttä saasteilta...

Turistilippuun sisältyi vesipullo, kartta (jota ei kyllä saatu) ja kenkien suojapussit. Taj Mahalin rakennuksen alueella tuli ottaa kengät pois, mutta turistit saivat käyttää näitä kenkäpusseja jotta kenkiä ei tarvitsisi jättää intialaisten iloksi. Epäilemättä mulla ei olisi ollut kenkiä jos olisin ne tuonne joutunut jättämään.

Todistettiin muuten tilanne, jossa Taj Mahalin edustalla muutama intialainen mies innolla sovitti itselleen uusia lenkkareita. Muutaman sadan metrin päässä oli myös kuvan koju, jossa ei myyty mitään muuta kuin rikkinäisiä olkihattuja ja sisätiloissa sitten varvastossuja ja lenkkareita, uniikkeja malleja kaikki...

Intia oli siinä suhteessa samantyyppinen kuin Kiina, että mua valokuvattiin taas jatkuvasti. Valokuvaus ei parhaimmillaan ollut tuollakaan mitenkään hienovaraista vaan usein mua kuvattiin muka ohimennen ja ihan tilanteesta välittämättä, silloinkin kun kärsin jossain nurkassa pahoinvoivana nestehukasta. 

(Kuvien taustalla olevat punaiset moskeijat on rakennettu molemmin puolin Taj Mahalin päärakennusta, en aiemmin edes tiennyt että Taj Mahaliin kuuluu muutakin kuin tuo itse hautakammio)

Taj Mahalilla aloin jo hermostua kuvaajien jonoon (tämä nyt kuulostaa miltä kuulostaa mutta niitä oli ihan oikeasti väsyttävä määrä) ja loppuajaksi vedin huivin päälle niin etteivät hiukset herättäisi minkäänlaista huomiota.

Taj Mahalin pääpömpelin sisällä oli itse hautakammio, jota ei saanut kuvata. Eteneminen hitaassa turistijonossa musta tuntui suurimmaksi osaksi typerältä, mutta sisälle päästyä tunnelma oli pimeässä huoneessa jopa haikea. Mulla tosin suututti se, miten ajattelemattomasti turistit ja paikallisetkin hypistelivät ja rapsuttivat seinien koristeellisia kuvioita.